Seuraavana päivänä kotona räjähdän. Itken ja huudan. Sanon miehelleni, että minä koen olleeni viimeiset viikot ihan yksin. Kun minulla on hankalaa, hän vetäytyy, on puhumaton. Huudan, että avopuoliso ei voi vain ilmoittaa, että haluaa abortin, ja sen jälkeen vetäytyä keskustelusta.

Mies yrittää sanoa jotakin. Hän halusi antaa minulle tilaa, luuli etten halua häntyä lähelleni. Minä tihkun kuitenkin jo raivoa ja huudan, että hän halusi mennä vain sieltä missä aita on matalin ja iloitsee nyt kun raskaus meni kesken. Itkien sanon, etten tiedä miten meille käy. Miten voin jatkaa elämääni hänen rinnallaan kun nyt kaikki tuntuu niin pahalta?

Seuraavana päivänä, sunnuntai-iltana hän pysäyttää minut, kun olen menossa yläkertaan.

"En minä ollut iloinen tästä tuulimuna-asiasta, vaikka sinä niin luulet", hän sanoo.

- No helpottunut ainakin, minä totean.

"En ollut sitäkään. Kyllä minä tuossa muutaman viikon aikana asiaa ehdin pureskella. Kai minäkin olin jo ehtinyt totutella siihen ajatukseen, että se kolmas meille sattoi olla tulossa. Olen ollut aika paskamainen, anteeksi". 

Katselen miestä. Pää humisee. Olen helpottunut. Helpottunut siitä, ettei kotonani olekaan asunut tunteeton kivimöykky. Että tuo toinenkin on  asiaa pyöritellyt mielessään.

Kiitän häntä. Siitä, että hän sanoi sen. Vaikka se nyt onkin myöhäistä, tuntuu hyvältä tietää, että pienellä olisi ollut myös odottava isä vierellään.