Testipäivän ilta, loppiaisilta. Luen satua Arbusian prinsessasta esikoiselle. Hän on kainalossani, mies nukuttaa kuopustamme viereisessä huoneessa. "Äiti. Päiväkotikaverit ovat sanoneet,  että ei minun isoveli ole voinut kuolla sinun masuun. Onhan se oikeasti ollut niin?"

Hätkähdän, mistä tämä nyt nousi, emme ole puhuneet asiasta kuukausiin. Olemme kertoneet rehellisesti menneestä. Siitä, että ennen heitä äiti odotti toista vauvaa. Se vauva kuitenkin kuoli ennen kuin oli tarpeeksi iso syntymään. Olemme vieneet yhdessä pienelle haudalle kynttilöitä. Tytöt ovat halunneet sanoa häntä isoveljekseen,  ja voivathan he. Meidän pieni nimetön poikavauvamme. Niin täydellinen, niin hento, niin heiveröinen ja pieni.

"Äiti, minä haluaisin, että meille tulisi vauva. Poikalapsi, koska meillä ei ole kotona yhtään poikaa" tyttö jatkaa totisena. Kysyn miksi hän on näitä miettinyt. Emme olleet puhuneet hänen kuultensa mitään. "Tuli vain mieleen". Kylmät väreet kulkevat selkäpiissäni. Miksi kaikki tuntuu nyt niin oudolta?

Tytöt ovat makuuhuoneissaan, unta odottamassa. Me istumme olohuoneessa vakavina. Näen mieheni ilmeestä jo ennen kuin hän aukaisee suunsa, että mitä hän sanoo. "En halua enempää lapsia. Meillä on jo kaksi tervettä tyttöä, se riittää."

Miehen suu käy, katselen häntä ja hänen sanansa häviävät jonnekin. Hän puhuu kuin me vasta keskustelisimme siitä, että haluammeko yrittää enää lasta. Miten hän voi sanoa, että ei halua enempää lapsia, kun vahinko on jo käynyt? Eikö sitä hitto soikoon olisi voinut miettiä himppasen verran aiemmin? Mies kiertelee lauseissaan, sanaa abortti en kuule hänen sanovan. Kuitenkin sen, ettei hän halua tätä lasta. Minä itken. Mies ottaa kainaloonsa ja kysyy, että mitä minä olen sitten miettinyt. Sanon, etten tiedä. Että en halua miettiä nyt koko asiaa. Mies näytää ahdistuneelta. Hän ymmärtää, että en ole asiasta ainakaan vielä samaa mieltä hänen kanssaan.

Esikoisemme, 5-vuotias, tulee luoksemme. Uni ei tule, ja hän haluaa esitellä meille piirustustaan. Paljon sydämiä ja prinsessakruunuja. Hän katsoo minua kummissaan, säikähtäneenä. Kumpikaan meistä  ei osaa muuta kuin rauhoitella ja komentaa takaisin sänkyyn. Mietin, voiko 5-vuotias ymmärtää jotakin keskustelustamme, jos kuulisi sanan sieltä, toisen täältä. Tuntuu, kuin silmät ei pysyisi auki. Lähden yläkertaan nukkumaan, otan edelleen valvovan esikoisen viereen. 

Hämärässä odotan unta ja tuijotan ikkunassa edelleen loistavaa joulutähteä, ähäkutti loppiainen. Pikku tyttömme nukkuu käsi posken alla. Meidän herkkä pieni pohdiskelija. Käteni menee vatsalleni. Onko siellä joku? Onko meille vielä tarkoitettu yksi pieni ihme, joku yhtä rakas kuin nämä meidän tytöt?