Herään säpsähtäen. Pelon tunne siirtyy unesta mukana. Muistan välähdyksiä, sieltä täältä. Olin raskaana, en ollut halunnut niin. Mies oli  pettynyt, vihainenkin. Unessa itkin, selviänkö yhden vauva-ajan, onko lapsi terve. Ahdistus oli suuri, vielä suurempi oli pelko. Selviämmekö.

Nyt alkaa jo hymyilyttää. Sehän se uutinen olisikin, tähän jamaan vielä pieni vauva. Venyttelen peiton alla ja tunnen kuinka menkkamaiset jomotukset vihlovat alavatsalla. Ei olisi pelkoa.

Portaista kuuluu kikatusta. Olemme kylässä vanhempieni luona. Olen päässyt vintille evakkoon, mies nukkui pikku tyttöjemme kanssa. Ihanat, ihanat tytöt. Pienet varpaat läpsyttelevät olohuoneeseen, pikku kakkosen ääni alkaa kuulumaan televisioista. "Mennään herättämään äiti", kuiskaa pienimmäinen, 2,5 vuotias. Jään hymyillen peiton alle odottamaan.

Loppiaispäivä. Paluu arkeen ja kotiin odottaa. Kotimatkalla uni palaa mieleen. Miten se olikin niin vahva, niin todellinen? Yritän muistella, koska kuukautiseni olivat viimeksi. Joulukuun alussa? En ollut merkinnyt niitä pitkään aikaan ylös. Mietin, mikseivät ne alkaneetkaan, vaikka vatsaa pakotti.

Kotiin tullessa toinen tytöistä kiukuttelee unissaan. Toinen ryntää tarkistamaan, ovatko lastenhuoneen aarteet tallessa. Mies jää ulos pihalle puuhailemaan. Kun kuopuskin on tyyntynyt, hiippailen vessaan. Pienessä meikkipussissa on vauvakuumeiluajan muistoja. Ovulaatioliuskoja, raskaustestejä.

En odota niitä paria minuuttia, vaan tuijotan liuskaa koko ajan kun testiviiva piirtyy näkyviin. No niin, turha huoli, hymähdän ja olen jo laittamassa tikkua hyllylle. Haalean punainen viiva piirtyy hiljalleen toisen viivan viereen. Pala nousee kurkkuun. Jään vessaan odottamaan vielä muutamaksi minuutiksi.

Tytöt sanovat tai kysyvät minulta jotakin. Vastaan heille, jotakin. Kuin usvassa kävelen takaisin vessaan. Kyllä, raskaana ollaan.

Tytöt katsovat Ariel-elokuvaa, pyydän miestä käymään sisällä. Näytän hänelle tuloksen. - Meidän olisi pitänyt olla tarkempia, sanon. Mies mutisee jotakin, olemme kumpikin sekaisin.

Lähden salille. Juoksen veren maku suussa, sydän hakkaa. Laitan painoja tankoon, teen vielä pari toistoa kun tuntuu että jalat ovat alla vain tärisevää hyytelöä. Vatsalihaspenkissä päätän rikkoa ennätykseni. Ajatukset vilistävät laidasta laitaan. "Juuri nyt, nyt kun olen fyysisesti paremmassa kunnossa kuin koskaan! Juuri nyt,  kun kulkemisen ja lapsiarjen piti alkaa jo helpottamaan!". Juoksen lisää ja soimaan itseäni. "Itsekäs, itsekäs paska. Etkö voi miettiä nytkään muuta kuin itseäsi". Itku kurkussa juoksen ulos hallista.