Viikko on kulunut, taas gynen polilla. Vastassa sama lääkäri. Viikon aikana on ollut rusehtavaa niukkaa vuotoa, joten uskon, ettei kohdussa näy eneää edes sitä rinkulaa.

Hcg-arvo oli viikko sitten ollut 3000. Ihan ok arvo, siihen lääkäri ei ota sen kummemmin kantaa. Hän tuijottaa ultrasta samaa kohdussa olevaa rinkulaa. "Se on hieman kasvanut"¨, hän mittailee.

Mutta edelleenkään sikiöpussin sisällä ei näy yhtään mitään. Hän tutkii ja tutkii. Tyhjältä näyttää.

"Kyllä tämä taitaa olla tuulimuna, siihen nyt pitää alkaa vain valmistautua. Otetaan vielä hcg ja sovitaan kontrolli vaikka alkuviikolle. Ei tarvitse odottaa enää loppuviikkoon. Tehdään sitten lääkkeellinen keskeytys."

Minä nyökyttelen. En ole yllättynyt, olen jo viikon ajan tolkuttanut itselleni, etten ole raskaana. Harmittaa. Miksi minä kannan sisälläni jotakin tyhjää pussia, ja kehoni luulee, että olen edelleenkin raskaana? Miksi se ei vain tule pois, jos on viallinen? Miksi en saa lääkkeitä mukaani jo nyt?

Kotona on ollut koko viikon painostava tunnelma. Olen ollut apaattinen ja loukkaantunut miehelleni. Emme ole puhuneet asiasta, hän on jättänyt minut työstämään asiaa yksin. Ihan kuin asia olisi nyt sillä selvä. Mies halusi minun tekevän abortin, vaikka meillä on kaksi maailman suloisinta pikku tyttöä. Miten hän voi sanoa niin? Millainen pieni, suloinen ihminen sieltä olisikaan tullut, jos raskaus olisi vaan sujunut niin kuin piti? Pohdin mielessäni, jääkö tämä asia jäytämään välejämme.